Etusivu
 

Daisyn tarina

Daisy tuli luoksemme Espoon Viherlaaksoon heinäkuun puolivälissä 2004. Tarkoitus oli pitää koiraa täysihoidossa sillä aikaa kun sen omistaja oli ulkomailla. Daisy oli kahdeksanvuotias shetlanninlammaskoira eli sheltti, pikkuisen itsensä pyöreäksi syönyt tyypillinen rotunsa edustaja, väritykseltään tricolor. Kaikin puolin terveelle, useamman pentueen synnyttäneelle tytölle suunniteltiin vielä yhtä pentuetta ennen eläkkeelle siirtymistä. Ennen pennutusta Daisyn oli hyvä pitää pikkuisen lomaa.

Kesäpäivät Lippajärven rannalla sujuivat leppoisasti. Oma shelttimme Honey ja Daisy olivat jo entuudestaan kavereita eikä ongelmia narttujen välillä esiintynyt. Ja olihan mieheni kotona päivisin koiria hoitamassa... Itse kävin päivisin töissä ja odottelin kesälomieni alkamista.

Torstai 22.7.2004 muutti kaiken. Mieheni oli keskipäivän aikaan lähdössä ulos kun Daisy arvaamatta pujahti ovenraosta ulos. Sain häneltä hätääntyneen puhelinsoiton: Daisy on karannut!

Lähdin suin päin töistä kotiin koiraa etsimään. Soitin poliisille, ilmoitin kaikille mahdollisille tahoille koiran karkaamisesta; pieneläinklinikalle, löytöeläinhoitoloihin… jätin sanan Espoon kaupungin eri virastoihin, palolaitokselle ja kuljetusyksiköille.

Samana iltapäivänä poliisipartio sai Daisystä havainnon aivan karkaamispaikan tuntumasta Kuusiniementiellä. Yrittivät tuloksetta ottaa koiran kiinni. Itse onnistuimme saamaan Daisystä näköhavaintoja muutaman kerran, mutta koira ei tullut luokse vaikka kuinka kutsuimme. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, ettei koira tule kutsumalla, pakokauhu alkoi saada otteen, en pystynyt hetkeksikään ajattelemaan mitään muuta kuin Daisyä törmäilemässä edestakaisin, juoksentelemassa tien yli altistuen tuhansille vaaroille. En ajatellut niinkään koiran arvoa siitosnarttuna, enkä sitä, että koira ei ollut minun, vaan sydäntäni kouristi sen yksinäinen, epätoivoinen harhailu vieraassa paikassa.

Otin yhteyttä ystävääni, Daisyn omistajaan. Pohdimme yhdessä keinoja, millä saisimme Daisyn kiinni. Päätimme yrittää hankkia jäljestäjäkoiran. Sellainen löytyikin ja jo samana sekä seuraavana iltana tuli pieni norfolkinterrieri Pinja omistajansa Leenan kanssa apuun. Lauantaina etsin Honeyn kanssa. Sunnuntai-iltana sain apuun Koiraetsijät ry:n ihmisiä. Etsinnöistä huolimatta Daisyä ei löytynyt. En vielä tuossa vaiheessa aavistanut minkälaiseen epätoivon suohon pienen koiran karkaaminen johtaa, miten henkisesti raskasta on tulokseton etsiminen. Työpaikalla en pystynyt keskittymään mihinkään, ajatukset harhailivat ja unettomat yöt veivät voimat. En pystynyt syömään, en nukkumaan… yksi ainoa ajatus takoi takaraivossani; Daisy on löydettävä! Sen on pakko löytyä ennen kuin sille tapahtuu kauheita! Loma alkoi 2.8., jolloin etsinnät alkoivat jo aamusta. Kun havaintoja tulee, lähden taas etsimään… ajelen autolla satoja kilometrejä, tutkin tienpenkat, kävelen metsät, haravoin alueet. Apunani on milloin oma tyttäreni, milloin Koiraetsijöistä joku ystävällinen ihminen, joka osallistuu lentolehtisten jakamiseen ja lappujen kiinnittämiseen. Ja kaiken aikaa olen pakahtumaisillani. Sietämätön ahdistus kalvaa sisimpääni. Onneksi sain ymmärtäväistä ja asiantuntevaa apua etsinnöissä ja henkistä tukea, jota ilman en olisi jaksanut näitä viikkoja kulkea etsimässä.

Kun havaintoja alkoi tulla enemmän pystyimme hahmottamaan alueen, jolla Daisy liikkui; Viherlaakso – Kauniainen – Koivuhovi – Ymmersta - Tuomarila. Muutama havainto tuli myös Soukan - Kivenlahden suunnalta. Samalla kuin laitoin lehtiin ilmoitukset katoamisesta päätimme lähteä jakamaan lentolehtisiä ja kiinnittämään kuvallisia lappuja laajalti Espoon sydämeen ja varsinkin suuren Keskuspuiston raja-alueet eli ”rengastimme” ensiksi Kauniaisten Hiidenpolun ja Laaksotien välisen alueen ja sitten kiersimme Kuurinniityn, Tuomarilan, Sunan, Finnoontien bussipysäkit, Puolarmaarin, Kuunkadun, Olarinkadun ja Mankkaan ja palasimme takaisin Kauniaisten McDonald’sille.

Helsingin Sanomissa ollut ilmoitus tehoaa. Havaintoja alkaa tippua oikein urakalla. Osa hyvin vanhoja mutta kuitenkin sellaisia, jotka tukevat aikaisemmin ilmoitettuja ja vahvistavat meille koiran kulkeman reitin.

Maanantaina 9.8.2004. klo 6.00 tulee ilmoitus, että Daisy on taas nähty Kuurinniityssä Kromitiellä. Lähden tarkistamaan asian heti. Illalla sain mukaani nuoren naishenkilön, Lenan, Koiraetsijät ry:stä ja päätimme käydä Henttaalla, jossa emme vielä aikaisemmin olleet käyneet. Tapaamamme ihmiset lupasivat pitää silmänsä auki. Pimeyden takia lähdimme kotia ja suunnitelmissa oli jakaa Henttaan toinen puoli seuraavana päivänä.

Tiistaina 10.8.2004. Kuurinniityssä kierrelty kahteen otteeseen, mutta ei havaintoa kummallakaan kerralla. Lähdin illalla koirani ja ystäväni kanssa uudelleen Henttaalle aikomuksena laittaa lisää ilmoituksia jakamattomalle puolelle. Sieltä löytyikin useampi ihminen, joka oli aamulla nähnyt Daisyn Väli-Henttaantiellä. Olin hämmästyksekseni saanut todeta, että oma pieni Honey-shelttini oli ymmärtänyt etsimisen idean. Se sai vainun Daisystä ja lähti vetämään kohti Kehä II:n ylikulkusiltaa Uudenkylän kohdalla, sitten jälki katosi.

Keskiviikkona 11.8. havainto klo 5.30 Kauniaisten rajalla Ymmerstanportilla. Pääsen taas heti lähtemään, mutta en näe Daisysta vilaustakaan. Soittoja ryöppyää lisää ja pääsen melkein reaaliajassa Daisyn jäljille.
Daisy on juuri nähty Kauniaisissa Mäntymäen koulun tuntumassa, parin kilometrin päässä edellisestä havaintopaikasta! Sydän tekee voltin rinnassani! Voisiko nyt onnistua! Viiden aikoihin tuli soitto Hiidentie-Hiidenpolku alueelta. Daisy kulkee radalla aidan sisäpuolella Kauniaisista Keraan päin. Juna menee juuri ohi ja olen kauhuissani. Lopulta saan näköhavainnon. Daisy on radan toisella puolella ylittämässä ryteikköä, mutta ennen kuin pääsen alikulkukäytävän kautta sinne, niin se on jo hävinnyt jäljettömiin. Ja sataa kaatamalla ja ukkostaa. Lopen uupuneena lähden Honeyn kanssa kotia. Päivä oli ollut kummallekin pitkä ja raskas, n. 12 tuntia etsimistä.

Torstaina 12.8.2004 saan puhelun heti aamusta, vähän yli seitsemän. Daisy on juuri nähty Kavallinkalliossa Kauniaisten toisella puolen, Viherlaakson suunnalla. Kello 7.50 tuli taas soitto, että Daisy olisi nähty edellisenä iltana Signenkujalla. Sitten tuli kutsu 9.40 Hiidenkujalle, alueelta, jonka olimme laputtaneet rankasti. Seuraava havainto Kauniaisten Seston kohdalta, kirjaston luota ja sitten Mäntymäen koululta, Bembölentieltä ja tenniskenttien kohdalta. Olin nyt aivan Daisyn kintereillä. Mäntymäentiellä sain siitä näköhavainnon, se tulee vastaan, mutta livahtaa omakotitalon pihaan. Otin makkaranpaloja mukaan ja omistajan puserosta palasen, mutta koira livahti taas. Sen jälkeen havainnot tyrehtyivät. Kiertelin hetken ja päätin lähteä takaisin kotiin lepäämään. Kello oli silloin n. viisi. Päätin ottaa loukun mukaan taas seuraavana päivänä. Huokaisin ja toivoin hartaasti, että perjantaina onnistuisi!

Perjantai 13.8.2004. Lomani loppuu ja maanantaina töihin. Daisy on saatava tänään kiinni. Aamulla tuli viestejä Mäntymäen koululta – lähden kiireen vilkkaa Kauniaisiin. Tutkin paikkoja hetken, mutta en näe Daisystä vilaustakaan. Viritän loukun erään omakotitalon pihaan. Täytän sen herkuilla ja lähden pois. Olen hiestä märkä, jännitys kasvaa hetki hetkeltä. Rystyset valkoisina lähden ajamaan takaisin kotiin. Päätin tulla takaisin loukulle illansuussa.

Kello on kuusi illalla. Tulen loukulle ja huomaan tumman varjon sen takana! Se on Daisy! Koira tutkii loukkua. Yrittää päästä ruokaan käsiksi ulkopuolelta. Ei huomaa minua… menen kiireesti takaisin autoon odottamaan. Hetken kuluttua kuuluu vaimea ”Naps” ja koira on loukussa!

Helpotukseni oli sanoinkuvaamaton. Nostin loukun koirineen autoon, soitin omistajalle ja lähdin saman tien ajamaan kohti Rajamäkeä, Daisyn kotia. Koira on takkuinen ja likainen, mutta täysin rauhallinen. Kun tulimme perille, oli vastaanotto juhlava. Kaikki halusivat taputella Daisyä ja toivottaa karkulaisen tervetulleeksi takaisin. Koira oli tosin hoidettava ensiksi. Siinä oli useita punkkeja ja takiaisia. Kaunis, ennen niin kiiltävä turkki oli takkuinen ja likainen. Tyytyväisenä Daisy sitten kaiken hälinän jälkeen asettui lepäämään, syötyään pienen annoksen tarkkaan harkittua ruokaa. Kaikki tuntui palautuneen uomiinsa. Tunsin vihdoin rauhan sydämessäni, kaiken tuskan ja epätoivon jälkeen…

Epilogi
Sunnuntaina 10.10. meille saapui suruviesti. Daisy oli menehtynyt äkilliseen sairauskohtaukseen. Reilun kolmen viikon päästä omistaja sai kirjeen; kuolinsyyksi ilmoitettiin aivoinfarkti. Näin päättyi pienen karkulaisen matka, jonka värikkäät vaiheet ovat kirkkaina kuvina piirtyneet sydämiimme.

Mirja Kukkamäki

Kirjaudu sisään
Käyttäjänimi

Salasana

Kysely

Mitä harrastat koirasi kanssa?








Näytä tulokset

Päivitykset
©Koiraetsijat.fi
22.4.2005 alkaen 77121 kävijää.