Etusivu
 

SAKSANPAIMENKOIRA ROOSAN SEIKKAILUT ITÄ-UUDELLAMAALLA JA ONNELLINEN KOTIINPALUU HEINOLAAN


”No tulkaahan nyt jo sieltä, että päästään lähtemään!
Pääsöökö se ukko sieltä mukkaan?”

Vantaan Asolasta karkasi 18.9.04 kaksivuotias saksanpaimenkoiranarttu Roosa. Helena Oksanen ja Ari Mynttinen olivat ostaneet Roosan vasta 3.8.04 kasvattajilta Sissinheimon kennelistä, eli Roosa ehti olla uusilla omistajillaan Heinolassa vasta vajaat kaksi kuukautta ennen karkaamistaan mutta oli jo ehtinyt kovasti kiintyä ”uuteen laumaansa”.

Helenalla ja Arilla oli kesä mennyt muutenkin huonosti koiriensa kanssa. 16-vuotiaalle labbisnartulle Tellelle oli keväästä lähtien annettu kuukausittain anabolisia steroideja ja kortisonia, kun muuten koira oli hyvässä kunnossa ja pirteä, mutta vanhat jalat eivät oikein enää kantaneet.

21.7.04 heiltä kuoli 10-vuotias saksanpaimenkoira Essi keskellä yötä rauhallisesti poisnukkuen. Syyksi epäiltiin vanhuutta ja yllättävää kohtutulehdusta ynnä silloisia tuskaisia yöhelteitä. Helena oli todella masentunut.

No tästä noin kahden viikon päästä löytyikin sitten Roosa. Alun perin kasvattajat olivat nimenneet koiran Ruusuksi, mutta Helena ja Ari väänsivät nimen Roosaksi koska se heidän mielestään kuulosti jämäkämmältä nimeltä saksanpaimenkoiralle. Koira ehti omaksua uuden nimensä. Selvisi että Roosan isoäiti oli Essin sisko! Essi kun oli alun perin Arin velipojan koira. Sirpa ja Jorma Sissinheimon kennelistä muistivat Essin hyvin.

Roosa kotiutui uusille omistajille hyvin ja nopeasti ja kiintyi heihin kovasti. Aluksi Roosa oli vähän säikynoloinen Heinolassa kaupungin hälyyn tottumattomana koirana.

Syksy teki tuloaan ja 16:n vanha Telle oli pakko viedä viimeiselle piikille 6.9.04. Jalat eivät enää kerta kaikkiaan toimineet, vaikka sydän oli vahva ja järki terävä, vaikka selvästi Telle alkoi jo temppuilemaankin sillä mallilla, että eikö hän jo pääsisi pois?

Sitten karkasi Roosa…
Tuona onnettomana lauantaipäivänä 18.9.04 Roosa karkasi kyläpaikasta. Helena oli Roosan kanssa käymässä velipoikansa perheen luona Vantaalla. Naisväki lähti ostoksille ja Roosa jäi yksin ehkä hänelle vielä liian outoon paikkaan. Roosa hätääntyi ja alkoi ilmeisesti hyppiä ulko-ovea vasten. Ovi oli kyllä takalukossa mutta älykäs koira sai kuitenkin tuplasalvat lukosta auki ja lähti juoksemaan emäntänsä perään, joka oli kuitenkin siinä vaiheessa jo Pakkalassa. Roosa oli kerran aiemminkin ollut tuossa paikassa viikonloppukylässä, mutta silloin perheen isäntä eli Helenan veli oli ollut kotona Roosan kanssa, eikä hän tietenkään ollut innokas lähtemään naisväen kanssa ostoksille.

Tuona onnettomana lauantaina Helenan veli oli kuitenkin ulkomailla töissä, rekkakuski kun on. Alun perin Arin oli tarkoitus lähteä perjantaina Hellun ja Roosan mukaan, mutta päättikin jäädä Heinolaan työhuolien ja autoremontin vuoksi. Jos Ari olisi lähtenyt, hän olisi tietenkin jäänyt lauantaiaamuna Roosan kanssa ”huilailemaan” kyläpaikkaan, sen aikaa kun naisväki oli ostoksilla.

Nyt näin ei kuitenkaan asiat menneet. Helena ja Jaana olivat Jumbossa kun naapuri näki heidät siellä ja ihmetteli, miten he siellä olivat. Kun tivattiin, että miksi eivät olisi olleet, sai naapuri hökäistyä että kun hän lähti kotoa niin teidän ulko-ovi oli auki ja koira pihalla! No ensimmäiseksi tietenkin äkkiä kotiin Hellun veljen luokse ja ilmoitus Vantaan poliisille. Poliisi suhtautui asiaan erittäin ystävällisesti ja vielä samana päivänä poliisilta alkoi tulla Helenalle ilmoituksia ihmisten ilmoittamista näköhavainnoista, merkittävin Lahden väylältä Koivukylän liittymän kohdalta. Helena oli tehnyt ilmoitukset myös paikallisiin löytökoiratarhoihin kuten Helsingin ylipoiston pieneläinklinikalle ja Juppsguardiin. Katoamisiltana Helena kävi etsimässä Roosaa lähialueilta ja tekikin näköhavainnon Peijaksen sairaalan lähistöltä. Roosa tuli kevyenliikenteen väylää Helenaa vastaan noin sadan metrin päässä, mutta koira näytti olevan paniikissa eikä huomannut Helenaa. Kun Helena oli ehtinyt koiran kohdalle, koira oli jo loikannut metsään eikä Helena enää sitä löytänyt.

Alun perin Helenan piti tulla jo lauantaina takaisin Heinolaan mutta näin ollen jäikin tietenkin vielä Vantaalle sunnuntaihin. Helena ja Jaana laittoivat katoamispaikan rivitaloasunnon oville tuttuja hajuja ja ruokaa, mutta tämä ei tuottanut tulosta. No sitten tuli sunnuntai-ilta ja Helenan oli tultava kotiin Heinolaan. Roosan ollessa kadoksissa Helena ei koko aikana syönyt ja nukkunut kunnolla, väsyi ja laihtui kovasti.

Ensimmäinen viikko (39) katoamisen jälkeen:
Ensimmäisenä huolenaiheena Arilla ja Helenalla oli mielessä se, että kuinka kauan koira selviää luonnossa ja jääkö se mahdollisesti autojen alle. Aika pian saatiin kuulla että luonnossa selviämisestä ei tarvitse olla huolissaan, eikä tässä tapauksessa Roosan tuntien autojen alle jääminenkään olisi hirveän todennäköistä. Myöhemmin saatiin kuulla että lähinnä huolena on koiran ”metittyminen”, jolloin koiraa on erittäin vaikea löytää ja saada kiinni. No tätä ei ilmeisesti Roosalle päässyt tapahtumaan vaan se ilmeisesti pysyi koko ajan varsin kesynä.

Tilannetta vaikeutti se, että Roosa karkasi Vantaalla ja omistajat olivat Heinolasta. Arilla ja Hellulla ei itsellään ollut kotona tietokonetta, saatikka nettiyhteyttä, mutta Ari vietti paljon aikaa töiden jälkeen työpaikkansa koneella. Ari laittoi katoamisilmoituksen keskiviikon Helsingin Sanomiin ja Helena Vantaan alueen paikallislehtiin. Poliisille tehtiin jatkuvasti tarkastussoittoja. Muuten maanantaina olo tuntuikin aika avuttomalta kun ei ollut muuta tietoa avusta ja etsimismenetelmistä.

No sitten Helena sai kuulla naapureilta että netissä olisi jotkin Karkurit-sivut ja soitti tästä Arille töihin Lahteen. Tottumattomana netin käyttäjänä Ari tuskaili aikansa sivujen kanssa ja löysi sivuilta paikan, jossa sai tehdä katoamisilmoituksen Karkurit-sivuille sekä Koiraetsijät ry:n yhteystiedot. Ari soitti Koiraetsijöihin Christina Kittelälle ja selvitti hänelle asiaa. Samana iltana Christina soitti kotiin Helenalle, kun Ari oli vielä töissä ja tästä lähti varsinaisesti Roosan etsintäkoneisto pyörimään. Christina alkoi tehdä katoamisilmoituksia ja alkoi laputtaa Vantaalla Korson ja Asolan alueita sekä ilmeisesti Vantaan Tuusulan puoleisia alueita. Valitettavasti vaan tässä vaiheessa Roosasta ei ollut käytettävissä valokuvaa. Jaana jatkoi ruokkimista Vantaalla kotinsa ovilla mutta ilmeisesti Roosa oli jo vetäytynyt rauhallisemmille metsäalueille.

Joku oli tehnyt havainnon että joku Renaultin tila-auto olisi katoamispäivänä ottanut saksanpaimenkoiran kyytiinsä. Havainnontekijä ei vaan valitettavasti ehtinyt ottaa auton rekisterinumeroa ylös. Hyvä tietenkin että pelasti koiran autojen jaloista pois, mutta olisihan tuo saanut ilmoitella asiasta jonnekin päin. Jos se koira oli Roosa, Renaulttikuski on ilmeisesti päästänyt koiran myöhemmin uudelleen vapaaksi. Se ei kai sitten ollutkaan niin kiva koira tai sitten asiaa häiritsi tatuointinumero korvassa. Joka tapauksessa kiitokset hänelle mahdollisesta koiran hengen pelastamisesta.


Tekniikka alkaa pelaamaan…
Roosan kasvattajalta Pellikan Sirpalta Sissinheimon kennelistä löytyi hyvä valokuva Roosasta ja ilmeisesti Christina laittoi kuvallisen katoamisilmoituksen Karkurit-sivuille. Sainion Ritva Lahdesta aloitti yleisen keskustelun Roosan katoamisesta Saksanpaimenkoiraliiton sivuilla. Selvisi että Ritvan koira on Roosan isä. Ari imuroi karkurit sivuilta kuvallisen katoamisilmoituksen ja teki siitä paperimuotoon A4-kokoisen ilmoituksen, jonka lähetti myös Christinalle. Myöhemmin ilmoitusta muokattiin kulloisenkin tarpeen mukaan.

Ensimmäinen viikonloppu katoamisen jälkeen:
Tuli viikonloppu ja Helena lähti Vantaalle osallistumaan Roosan etsintöihin. Ari tuli perästä seuraavana päivänä eli lauantaina. Viikon aikana Roosasta oli tullut erinäisiä havaintoja eri puolilta itäistä ja läntistä Uuttamaata, mutta osa ilmoituksista hyvin kaukana toisistaan maantieteellisesti ja näin ollen ilmeisesti eri koirista ja koirista jotka eivät oikeasti olleet karkureita. Nikinmäen alueelta ja Lahden väylän lähistöltä tulleet havainnot ilmeisesti olivat paikkansapitäviä.

Jostain syystä Christina oli paikantanut Roosan Nikinmäen takana oleviin Mosabackantien metsiin ja soihin. Christina oli saanut värvättyä erään jälkikoiran, Jaden, ja omistajansa Sarin ja perjantaina he lähtivät Helenan ja Christinan kanssa jäljestämään Roosaa Mosabackantien alueelta. Roosasta tai mikä koira sitten oli ollutkin saatiinkin varma jälki ja alue saatiin rajattua hyvinkin pienelle alalle. Nyt vaan toivottiin että Roosa asettuisi aloilleen näille seuduille myöhempää mahdollista loukutusta varten. Laputusta lisättiin Nikinmäen alueilla ja ties missä?

Lauantaina päivällä Helena ja Ari kävivät kävelemässä ja jättämässä hajujälkiä sekä herkkupaloja eo. alueelle. Lauantai-iltana Hellu ja Ari lähtivät autolla laputtamaan koko Mosabackantien päähän asti aina Sipoon Nikkilään saakka. Lauantai-iltana Sipoossa paikat olivat tietenkin kiinni, mutta laput saatiin jätettyä Sipoon eläinlääkärille, pelastuslaitokselle, Sipoon terveyskeskukseen ja Porvoon poliisin Sipoon toimipisteeseen.

Sunnuntaina mentiin sitten Christinan avulla laittamaan loukku paikoilleen. Koko etsintöjen ajan kestänyt huono tuuri alkoi tästä. Nimittäin kun la-iltana Hellu ja Ari menivät Mosabackantielle, alueen metsiin oli majoittunut aamuun asti satoja ihmisiä. Ei kyselty keitä he olivat mutta ilmeisesti jotain teekkariporukkaa opettajineen jollain syystempauksella. No, he tietenkin aiheuttivat jonkin verran hälyä ja ilonpitoa seuraavan päivän loukutusalueella. Haastattelimme heitä ja kovasti ystävällisiä he olivat ja lupasivat auttaa ja pitää silmänsä auki. Todennäköisesti Roosa säikähtikin moista levottomuutta koko metsäalueella ja yön aikana muutti maisemaa ennen loukun laittoa.
Seuraavana aamuna kun loukkua mentiin laittamaan, se ei tietenkään tuottanut tulosta, kuten arvata saattaa. Hyvin se rymysakki oli kyllä jälkensä luonnosta siivonnut. Missään ei ollut lojumassa jätteitä ja muuta epämääräistä, vaikka edellisenä iltana siellä oli senpäiväinen hulina. Ennen loukunlaittoa tavattiin nainen, joka oli aiemmin ilmoittanut Christinalle varman havainnon Roosasta. Havainnon tekovaiheessa naisella ei vaan ollut vielä tietoa katoamisesta ja luuli Roosaa marjastajien koiraksi. Vaikka laputusta oltiin tehokkaasti yritetty tehdä, jotenkin hän oli lapulta välttynyt. Jos hän olisi silloin olut asiasta tietoinen, hän olisi saanut Roosan autonsa kyytiin. Roosa kun tykkäsi autokyydistä ja ihmisten seurasta pitävänä ei ilmeisesti olisi naista pelännyt näissäkään olosuhteissa. Loukun jätön jälkeen Hellu ja Ari jäivät vielä kävelemään alueelle. Hoksattiin että Roosalle oli Hellun kännykän vieno asteittain voimistuva melodinen soittoääni tuttu ja jäänyt mieleen. Tätä kokeiltiin käveleksiessämme, mutta ilmeisesti Roosa ei enää ollut lähiseuduilla. Christina piti ideaa hyvänä.

Toinen viikko (40) katoamisen jälkeen:
Loukku viritettiin varsinaisesti vasta alkuviikosta kun Christina ja ilmeisesti Ritva olivat saaneet tarkastusporukan kasaan. Christina ja hänen värväämänsä apuvoimat jatkoivat tehokasta laputusta. Havaintoja saatiin edelleen mutta osa niistä ilmeisesti vääriä. Roosa olisi nähty ilmeisesti Porvoon Anttilan seudulla. Kartan mukaan se olisi voinut olla täysin mahdollista. Havainnon mukaan koira ontui pahasti. Nyt tiedetään, ettei Roosalla ollut mitään näkyvää vammaa. Myös Kellokosken ja Pornaisten suunnalta tuli havaintoja. Matka olisi ollut aika pitkä, mutta pidettiin mahdollisena että Roosa olisi lähtenyt suunnistamaan jollain ihmeen konstilla Heinolaan tai sipaista tuosta ”kehänelosta pitkin” Hangon suuntaan ja siitä kasvattajakenneliinsä Vihtiin. (Väsynyt hirtehinen huumori alkoi orastaa asianosaisilla.) No Kellokosken koira saatiin sittemmin kiinni ja se taisi muuten kohta karata vielä uudestaan… Loukku korjattiin pois.

Toinen viikonloppu katoamisen jälkeen:
Helena meni perjantaina jälleen Vantaalle. Hellu ja Christina lähtivät kahdestaan autoajelulle ja laputtivat laajoja alueita Kellokoskelta, Pornaisista, Porvoon Anttilasta ja mistä kaikkialta aina lähelle Mäntsälää. Tytöt kävivät aina välillä kahvilla. Tämä tuntui olevan Helenalle hyvää terapiaa.

Kolmas viikko (41) katoamisen jälkeen:
Margit Tikkanen Porvoon suunnasta oli tehnyt havaintoja jostain Nikkilän ja Boxin tienhaarasta ja ilmeisesti ilmoittanut havainnoista Christinalle. Muuan Wiikin perhe oli tehnyt havaintoja Landbon suunnasta ja muuan rakennusmies oli nähnyt melkoisella varmuudella Roosan Landbossa tai siellä suunnalla. Rengas alkaa pienentyä! Helena alkaa elätellä toiveita. Maija Ankkurilta saimme hyviä neuvoja ja hän toi mukaan median apua. Maija teki jutun kadonneista koirista Vantaan ja Sipoon lehtiin ja jutussa oli Roosan kuva. Sipoon suunnalla juttu noteerattiin. Eräs henkilö Jokivarrentieltä kysyi myöhemmin että oliko lehden kuva meidän koirasta? Helena sai päähänsä viikolla tehdä päivän reissun Landbon alueelle naapuri Arin ja Anjan kanssa. He ottivat belggarinsa, Roosan lenkkikaverin mukaan haukkumaan.

Kolmas viikonloppu katoamisen jälkeen:
Taas tuli perjantai ja Helena ja Ari Vantaalle. Aiemmin on yleensä puhuttukin että kun meidän pitäisi vierailla useammin Hellun veljen perheen luona Vantaalla. Perjantai-ilta otettiin rauhallisesti ja kerättiin voimia. Christina oli järjestänyt tapaamisen Sipoonlahden nesteelle lauantaiksi.

Lauantaina Sipoonlahden Nesteelle kokoontui Ari, Hellu, Christina ja Margit. Kaksi autokuntaa lähti laputtamaan Landbon uutta omakotitaloaluetta. Pari kolmesataa lappua hupeni nopeasti. Sitten paikalle tulivatkin Wiikit, jotka olivat viikolla laittaneet Roosalle ruokintapaikan Helgträskin alueelle. Valitettavasti vaan venäläiset olivat ruoat vieneet kuppia myöten. Mentiin samalle paikalle laittamaan uudet evväät. Matkalla taas lapututettiin. Hellu laittoi kuppiin myös grillimakkaraa, jota Roosa oli tottunut vähän saamaan grillauksen jälkeen. Tästä juohtui Arille mieleen että kyllä minun olisi pitänyt napostella sitä votkaa ja hönkäillä täällä. Olisi Roosa tuumannut että nyt on tuttu haju! Isäntä on tuolla!
Helena, Ari ja Margit jatkoivat Margitin autolla alueen laputusta ja ulkoilijoiden haastattelua. Tästä eteenpäin Margit tekikin Christinan kanssa täyspäiväistä työtä oman toimensa ohella Roosan etsimiseksi. Tämä sessio päättyi tällä kertaa ja Ari ja Helena menivät Vantaalle.

Saman tien Helenalle tuli soitto eräältä sipoolaiselta taksikuskilta, joka oli nähnyt Roosan juuri äsken Jokivarrentiellä Sipoossa Hindsbyn risteyksessä. Hänen kanssaan sovittiin tapaaminen saman tien Jokivarrentielle havaintopaikkaan. Helena ja Ari alkoivat tietenkin katsella aluetta ja haastatella ihmisiä. Asukkaat olivat todellakin nähneet Roosan tällä alueella. Tuorein havainto 15min. vanha. Selvisi myös että tälle alueelle ei ollut tullut tietoa koiran katoamisesta. Se on sitä meidän tuuria. Vaikka lappuja on jaettu nyt jo älyttömät määrät, Roosa osasi aina näyttäytyä juuri niillä alueilla joita ei vielä oltu ehditty laputtaa! No nyt laputettiin. Eräässä talossa Roosa oli käynyt ikkunan alla syömässä jätteitä, mutta kun talon isäntä oli tullut ulos Roosa oli säikähtänyt ja lähtenyt karkuun. Soitimme Christinalle ja sovittiin sunnuntaiksi tapaaminen kyseiselle talolle.

Sunnuntaina sitten käytiin tutkimassa tilannetta tarkemmin. Christina kertoi että ilmojen puolesta Roosalla ei todellakaan ole hätää ja ruokaa se tällaiselta alueelta löytää, samoin suojapaikkoja. Ari oli laskenut kartalta että tämän alueen ja edellisen havaintoalueen Helgträskin välimatka linnuntietä mitattuna oli noin 7 kilometriä. Rengas kiristyy entisestään. Helena ja Ari kävivät talossa joka oli taksikuskin havaintopaikan vieressä. Perheen rouva lupasi mielellään aloittaa säännöllisen ruokinnan talonsa pihassa. Perheellä ei itsellään ollut koiraa mutta he pitivät mielellään ruokintapaikkaa yllä aina Roosan löytymiseen saakka.

Neljäs viikko (42) katoamisen jälkeen:
Sunnuntaina oli auto ajanut Lahdenväylällä penkalle kun oli väistänyt saksanpaimenkoiraa. Koira oli päässyt karkuun. Helena soitti Vantaan poliisille ja varmisti asian. Siitä ei tietenkään ollut tietoa mikä koira oli kyseessä. Vantaan poliisillehan alkuperäinen katoamisilmoitus tehtiin 18.9.04. Poliisilla oli hauskaa kun Hellu hätäpäissään hökäisi puhelimeen että onko tämä nyt Tikkurilan vai Vantaan poliisilla? Helena kertoi poliisille että kun näitä sakemanneja on ilmeisesti kaksi karussa, johon hyväntuulinen poliisimies ölähti että vai kaksi! Kun olisikin vain kaksi!

Puolessa välissä viikkoa Christinalle tuli epämääräinen soitto mieshenkilöltä, joka olisi löytänyt Roosan kuolleena Vantaalta Matarin kohdalta auton alle jäneenä. Miehellä oli numeronäytön esto päällä eikä hän suostunut kertomaan nimeään. Puhelinnumeron hän kertoi mutta selvisi ettei kyseistä numeroa ole olemassakaan. Kyseistä aluetta lähti haravoimaan suuri joukko ihmisiä mukaan lukien kennelliiton jäseniä spl:n jäseniä. Taisi siellä olla Pellikan Sirpakin koirineen. Mitään ei kuitenkaan löytynyt elävästä eikä kuolleesta koirasta. Tieliikelaitos ja Vantaan kaupungin tienhoito tiedusteltiin, mutta niissäkään ei ollut tietoa koiran raadosta. Alettiin jo pelätä että kyseinen henkilö oli itse ajanut päälle ja hävittänyt koiran tai ominut sen itselleen tai vienyt rajan yli. Nyt tiedetään että kyseessä oli puhelinterroristi tai joku muu sairas ihminen.

Muuten koirasta ei ole viikkoon kuulunut mitään. Toivo on alkanut mennä. Ari alkoi epäillä onko koira enää hengissäkään?

Neljäs viikonloppu katoamisen jälkeen:
Koska merkittäviä havaintoja ei ollut viikolla tullut, Helena ja Ari jättivät Vantaan reissun väliin. Christinan kanssa todettiin ettei oli voitu siellä oikein mitään tehdä asian hyväksi.

Lauantaina alkoi kuitenkin tulla lupaavia uutisia. Jokivarrentiellä missä rouva Broman oli alkanut ruokkia Roosaa talonsa pihalla, ruoat olivat alkaneet hävitä. Kaikenlisäksi myös ”hajujen” alta herkkupalat olivat hävinneet. Tämä tuntuisi epätodennäköiseltä jos kyseessä olisi vieras koira tai haju. Rouva Broman jatkoi Roosan ruokkimista edelleen. Ruoat kelpasivat aina jollekin.

Viides viikko (43) katoamisen jälkeen:
Christina, Margit ja ketkä kaikki muut laittoivat loukun tähänastiselle ruokintapaikalle. Ruokailijan on täytynyt kaiken logiikan mukaan olla Roosa. Helena alkoi taas elätellä toiveita. Ari ei oikein enää jaksanut uskoa.

No sitten tuli torstai. Helenalle soitti puoliltapäivin naishenkilö joka kertoi että heidän omakotitalonsa pihaan on tullut vieras saksanpaimenkoira. Paikka oli Nikinmäki Sääskitie. Rouva oli soittanut välittömästi Vantaan poliisille, josta kerrottiin että tällainen koira on todellakin kateissa. Talon pihassa oli lapsia leikkimässä ja perheen oma saksanpaimenkoirauros. Vieras koira oli liittynyt heidän joukkoonsa. Talon emäntä oli saanut koiran houkuteltua rauhallisesti taloonsa sisälle makkaran ja oman koiransa avulla. Rouva oli puhutellut koiraa Roosaksi. Kun rouva oli saanut koiran turvallisesti sisään, hän oli tutkinut tatuointinumeron vasemmasta korvasta ja todennut että kyseessä oli Roosa. Tämän jälkeen hän soitti uudelleen Helenalle ja kertoi ilouutisen.
Helena ja Ari lähtivät ajamaan saman tien Nikinmäkeen Heinolasta.

Kotiin hakumatka:
Huono tuuri jatkui viimeiseen asti. Ari ja Helena lähtivät matkaan vanhemmalla autollaan, koska se oli parempi koiran kuljetukseen varsinkin tässä tilanteessa. Mäntsälän jälkeen auto alkoi moottoritiellä temppuilemaan. Tähän asti auto ei ollut tämän kolmentoista vuoden aikana aiemmin varsinaisesti tielle jättänyt pidemmillä matkoilla. Taas hälytettiin naapurin Ari ja Anja valmiustilaan. Perille kuitenkin päästiin. Kun menimme taloon sisälle, Roosa juoksi iloisesti vastaan tervehtimään niin kuin normaalistikin kun tulemme kotiin. Vaikutti siltä että Roosa tunnisti meidät heti. Ilmeisesti Roosa oli säilyttänyt mielenterveytensä eikä reissu ollut vaikuttanut siihen henkisesti. Kai se oli sille vaan jännä seikkailu, kun hän oli etsimässä isäntäänsä ja emäntäänsä pitkin itäistä Uuttamaata. Ennen kotimatkaa kävimme tapaamassa Margitia jolta saimme hyviä ensihoito-ohjeita Roosalle reissun jälkeen. Tämän jälkeen kävimme vielä kiittämässä Bromaneja Jokivarren tiellä jotka sitkeästi ruokkivat Roosaa ja pitivät sen näin lähistöllä. Valitettavasti rouva ei vaan ollut kotona. Hän olisi halunnut nähdä Roosan, mutta siihen kyllä vielä järjestyy tilaisuus.

No sitten lähdettiin ajelemaan kotiin päin ja Järvenpään kohdalle auto teki topin. Soitettiin naapurit Heinolasta apuun omalla autollaan. Pitkän jäähdyttelyn jälkeen automme lähti käyntiin ja pääsimme sillä Mäntsälään asti, jossa kohtasimme naapurimme. Tästä loppumatka kotiin tultiinkin osittain narun jatkona, mutta Roosa saatiin kotiin.

Ari pesi Roosan samana iltana kunnolla. Ilmeisesti muita loisia Roosa ei ollut saanut, muuta kuin muutaman hirvikärpäsen, jotka saatiin pesun jälkeen irti. Koska Roosa oli niin hyvässä kunnossa, Helena ei lähtenyt sitä saman tien viemään eläinlääkärille vaan hän haluaa viedä Roosan maanantaina omalle tutulle eläinlääkärille Heinolaan.

Fyysisesti Roosa tuntui reissussa vahvistuneen ja piristyneen entisestään. Kovasti se vain on laihtunut, mutta pikku hiljaa syötetään enemmän. Vaikuttaisi kuitenkin siltä että voimakas laihtuminen ei niinkään johdu ravinnon puutteesta, vaan paljosta liikunnasta ja energian kulutuksesta, koska Roosa ei millään lailla heikossa kunnossa ollut. Paremminkin päinvastoin. Mieleltään Roosasta on tullut rohkeampi ja rauhallisempi, kuin ennen reissua.

Helenallekin on taas alkanut ruoka ja uni maistua.

LOPPULITVIIKIT:
Ensi alkuun saattaisi vaikuttaa siltä että kaikki loukutukset, laputukset ja ruokinnat menivät hukkaan, koska loppujen lopuksi nämä eivät suoranaisesti liittyneet varsinaiseen kiinniottotapahtumaan. Nyt on kuitenkin ilmeisesti niin että varsinainen kiinniottotapahtuma on niin herkkä hetki, ikään kuin jäävuoren huippu että sen eteen on tehtävä paljon pohjatyötä. Koirakin ilmeisesti ajan kanssa kypsyy kiinniottoon. Jos sama tilanne olisi tapahtunut viikkoa tai kahta aiemmin, Roosa ei ehkä silloin olisi antanutkaan itseään kiinni.

Nythän tiedetään että Roosa liikkui hyvin pienellä alueella, jonka se oli ottanut reviirikseen. Jokivarrentie-Hindsby-Mosabackantie-Nikinmäki-Landbon Helgträsk. Mikäli Roosaa ei oltaisi ruokkimalla ja hajujälkiä ynnä ”äänijälkiä” tekemällä sitkeästi pidetty tällä alueella, se olisi saattanut suunnistaa ja harhailla vaikka kuinka kauaksi. Lähtöpaikkaan Asolaan Roosa ei ilmeisesti missään vaiheessa enää mennyt koska se silloin aranoloiselle koiralle oli ehkä liian levotonta ja vilkasta seutua. Miksi olisi, kun aivan vieressä Lahden väylän toisella puolella oli rauhallinen maaseutu hyvine suoja- ja mahdollisesti ruokapaikkoineen ja hyvä niin että pysyi poissa vilkkaan ajoneuvoliikenteen jaloista.

Monilla paikoilla laputuksien ajoitus osui kohdalleen mutta monesti oli huonoa tuuria ja laputukset menivät havaintojen jäljessä. Kuitenkin myöhässäkin kulkevat laputukset auttoivat suunnattomasti asiaan, koska ne taas käynnistivät tehokkaasti puskaradiolähetykset ehkä juuri dramaattisuutensa takia. Näin myös alkoi hahmottua viimeisen kahden viikon aikana yhä tarkemmin ympyrä, missä Roosa liikkui ja mihin hajuja ja ruokintaa kannatti keskittää. Samoin pystyttiin yhä paremmin sulkemaan pois epäolennaisia havaintoja. Epäolennaisia karkureitahan ei tietenkään ole, mutta on tärkeää että oikeat ihmiset etsivät oikeita koiria. Vaikka koiralle vieraskin ihminen etsii koiraa, etsijän on tiedettävä mitä koiraa etsii. Koiralle vieraskin ihminen saattaa tulla tutuksi hajun perusteella. Mistä näitä tietää?

Kiitokset kaikille Roosan etsintöihin osallistuneille. Etsijöissä oli paljon myös henkilöitä, joita emme ole edes nähneet ja tiedä. Tunnettuja henkilöitä emme rupea tässä yhteydessä enää erikseen kiittelemään. Ari on laittanut kiitokset myös erikseen SPL:n sivuille yleiseen keskusteluun Roosan tapauksesta, jonka Sainion Ritva oli alun perin aloittanut.

Helena ja Ari

Kirjaudu sisään
Käyttäjänimi

Salasana

Kysely

Mitä harrastat koirasi kanssa?








Näytä tulokset

Päivitykset
©Koiraetsijat.fi
22.4.2005 alkaen 77114 kävijää.