Etusivu
 

Nero karkuteillä

Jokainen koiranomistaja tietää, miten tärkeää on, että koiralla on hyvä hoitopaikka. Hyvä hoitopaikka auttaa matkustelusta muutoin aiheutuvaan huonoon omaantuntoon. Tilastollisesti voidaan kuitenkin osoittaa, että suurin osa kadonneista koirista lähtee karkuun juuri hoitopaikasta, koska niille tulee koti-ikävä tai ne pelästyvät jotakin vierasta asiaa.

Meidän Neron hoitopaikkaa kutsutaan mummolaksi. Siellä Nero on viettänyt aikaansa melkein yhtä paljon kuin kotona, pennusta pitäen. Mummola on maalla, jossa Nerolla on reviirinä iso piha, pihan jatkeena metsää ja jopa pieni lampi, jossa voi pulahtaa kuumana kesäpäivänä. Mummola on hoitopaikka, jossa ei koskaan syödä kuivamuonaa ja sieltä huomautellaan, mikäli hoitolassa ei käydä säännöllisesti. Kun tulee kotiinlähdön hetki, Nero yleensä piiloutuu johonkin, koska haluaisi jäädä hoitoon. Neron mielestä mummolassa olo voittaa aina kotiolot.

Viikkoa ennen juhannusta Nero oli jälleen hoidossa. Silloin omatoiminen uimaretki syystä tai toisesta venyi kuitenkin melkein viikon mittaiseksi ja aiheutti melkoisen liikekannallepanon.

Perjantai - katoaminen
Palaan kotiin rättiväsyneenä, kello käy jo lauantain puolella. Onneksi Anssi on jo palannut kotiin aikaisemmin ja hakenut Neron hoidosta. Ovella minua ei kuitenkaan tule vastaan iloisesti häntää heiluttava koira, vaan vakavailmeinen Anssi. Nero on hävinnyt, ottanut hatkat mummolasta! Se on nähty viimeksi uimaan menossa puolen päivän jälkeen. Etsintää on tehty koko ilta, mutta koiraa ei kuulu eikä näy. Saan päälleni salamana metsävarustuksen ja lähdemme loppuyöksi katoamisalueelle huutelemaan, varmuuden vuoksi. Olen varma, että koira palaa mummolan rappusille aamuun mennessä.

Lauantai - yksi vihje
Koira ei palaa rappusille. Yritämme katkonaisesti nukkua muutaman tunnin katoamispaikalla olevassa mökissä, mutta juuri tällä hetkellä nukkuminen tuntuu ajan haaskaukselta. Isäni kuuluu paikalliseen metsästysporukkaan, joten meillä on heti saatavilla täydellinen maastokartta noin viiden kilometrin säteellä rikospaikalta. Tarkastamme metsän reunassa olevat koiran jäljet. Niistä pystyy päättelemään suunnan ja vauhdin. Metsään on menty ja kovaa, ilmeisesti peuran perässä. Samoja koiran jälkiä löytyy muutaman kilometrin päästä metsäautotieltä. Niiden on pakko olla Neron jälkiä, ne ovat niin isoja ja niissä näkyvät kynnet selvästi. Tässä ja nyt kiitän itseäni, että olen ollut laiska koirankynnenleikkaaja. Soitan Aijan, Budin ja Donnan apuun, mukana tulevat myös Merja ja Kamu-sakemanni. Tassun jälki täsmää Budiin, Kamun on selkeästi pienempi. Koirat saavatkin jotain hajua, vaikka jäljet ovat vanhat ja pilvettömältä taivaalta hekottava aurinko ei tee asiaa yhtään helpommaksi. Mummolassa päivystää yksi henkilö koko ajan, siltä varalta että koira saapuisikin omin neuvoin lähtöpaikalle. Levitämme sanaa suusta suuhun puskaradioon kyläläisille, paikallisradioon, poliisille, koirapiireihin, löytöeläintaloihin jne. Kadonnut merkkivärinen hovawart, musta iso luppakorvainen koira, vähän niin kuin rottweiler, mutta karvaisempi… Saammekin yhden havainnon eräältä autoilijalta lauantai-iltapäivänä. Hän on nähnyt tällaisen koiran perjantaina illan suussa ylittämässä tietä. Olemme oikealla suunnalla etsimässä! Laajennamme hiukan etsintäaluetta vihjeiden perusteella ja kartasta alueita rajaamalla. Joudumme kuitenkin luovuttamaan illalla ilman lisähavaintoja. Nukkuminen on vaikeaa ja olo on lamaantunut.

Sunnuntai – ei havaintoja
Aamulla jakaudumme eri tehtäviin. Osa lähtee etsintäpaikoille, minä jään laatimaan Nerosta katoamisilmoitusta. Nyt viimeistään on pakko hyväksyä, että koira todella on kadonnut! Joku heittää ilmaan, pitäisikö koiraa alkaa naaramaan uimapaikalta. Käyn tarkistamassa kuvan kanssa eilisen autoilijan vihjeen. Kyllä, Nero on juossut tien yli perjantai-iltana, joten lammen pohjassa se ei ole. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja saamme postinkantajien kanssa sovittua, että jo maanantaina postin mukana jaetaan Neron katoamisilmoitus jokaiseen talouteen katoamisalueella. Monistamme katoamisilmoituksia satamäärin ja jaamme niitä huoltoasemille, kauppojen seiniin, ohikulkijoille. Laajennamme etsintäympyrää kartalla ja Budin ja Donnan kuonojen avulla kuittaamme laajoja metsäalueita etsityiksi. Jaamme karttaa ruutu ruudulta, jakaudumme porukoihin, etsimme, jututamme ihmisiä, jaamme lappuja. Osa ajaa autoilla reilusti etsintäalueen rajojen ulkopuolelle ja tarkkailee erityisesti ojanpenkkoja. Onneksi olemme maalla, vilkasliikenteisiä teitä ja teitä ylipäätään on vähän. Vaaranpaikkoja on siten vähän, mutta toisaalta myös havaintoja on vaikea saada, koska Nero liikkuu pääasiassa metsässä. Koira saattaa olla myös varastettu, nostettu kylmästi ohikulkevaan autoon. Tämä on varteenotettava pelko, sillä Nerohan on supersosiaalinen ja tulee varmasti kenen tahansa luo, jos vähänkin kutsuu. Pommitan päivystävää poliisia puhelimella. Puhun ensimmäisen kerran Marja Huovilan kanssa, jolta saan hyviä ensivinkkejä kadonneen koiran etsinnässä ja Koiraetsijät ry:n hälytysnumeron, koska Marja itse on matkoilla pohjoisessa. Marjan ääni on vakuuttavan rauhoittava:” Koirasi kyllä löytyy, sillä ei ole hätää metsässä, se pärjää hyvin. Sinun pitää itse rauhoittua ja nukkua. Panosta tiedottamiseen kadonneesta”. Juuri kun omat voimat alkavat olla lopussa, etsintäjoukkoihin liittyvät Raila, Ritva ja Nerolle tuttu Toto. Suurennamme tiedottamisaluetta, Vesa ja Tarja ”laputtavat” jo sunnuntai-iltana ison uuden alueen. Nerosta ei kuitenkaan saada mitään havaintoa koko sunnuntaipäivänä. Myöhään illalla on pakko luovuttaa ja pakottaa itsensä nukkumaan. Vien yöksi vaatteita ja ruokaa strategisille paikoille houkuttelemaan nyt jo todennäköisesti eksynyttä karkulaista.

Maanantai – havaintoja!
Pakko mennä töihin. Postin mukana jaetut laput alkavat kuitenkin kantaa hedelmää. Työmatkalla saan pari puhelua. Nero on nähty sunnuntaiaamupäivällä ylittävän uuden tien ja vierailleen koirallisen talon pihassa. Havaintojen valossa Nero näyttäisi suuntaavan kotia kohti. Etsintärinkiä on siis suurennettava. Vietän sekavan päivän töissä, olen yhteydessä etsintäporukkaan, Koiraetsijöihin, viranomaisiin, Vesaan, joka laputtaa uusia alueita. Pomo on onneksi ymmärtäväinen ja sovimme, että voin keskittyä koiran etsimiseen toistaiseksi. Paluumatkalla hankin uuden kartan. Jaamme uudet alueet, joita lähdemme Aijan, Merjan ja koirien kanssa haarukoimaan. Samalla laajennamme laputusrinkiä. Saamme lisää vuorokauden vanhoja havaintoja oikealta suunnalta ja koiratkin saavat joitakin hajuja. Ei kuitenkaan mitään konkreettista, tajuamme olevamme myöhässä näillä jäljillä. Puhumme paikallisten kanssa ja saamme paljon sympatiaa. Sattumalta näen naapurin Jaanan ajelemassa autollaan etsintäalueen laitamilla. Hänkin on lähtenyt Neroa huhuilemaan! Selostan Jaanalle lyhyesti etsinnän kulun kartalla ja sovimme, että hän käy laputtamassa pari pienempää tietä ikään kuin kotimatkallaan. Kaiken logiikan mukaan Neron ei pitäisi mennä sinnepäinkään, mutta varmuuden vuoksi. Olen juuri palamaassa tapaamispaikalle lopettaaksemme päivän etsinnät tuloksettomina, kun saan puhelun, jossa Nero on nähty sunnuntai-iltana lähellä aluetta, johon Jaana juuri lähti lappujen kanssa. Samalla minuutilla Jaana soittaa. Hän kertoo pysähtyneensä jostain käsittämättömästä syystä aukean pellonreunaan ja hetken katseltuaan nähnyt Neron pellon toisella laidalla. Jaana kutsuu Neroa, mutta koira pakenee metsään. Ei kovin neromaista käytöstä, mutta yhtäkaikki, nyt pelipaikalle ja nopeasti!

Kännykät käyvät jälleen kuumana ja kun vihdoin saavun paikalle, havaintopaikalla etsintäporukkamme on jo yli kymmenpäinen. Nerolle läheiset ihmiset, minä, Anssi ja isä lähtevät etenemään havaintopaikalta metsään etunenässä. Muut jakautuvat reuna-alueille ja yritämme ”saartaa” aluetta. Huhuilemme äänemme käheäksi Neroa, mutta koira ei syystä tai toisesta tule näyttäytymään. Kunnes Jaana jälleen näkee Neron alueen toisella laidalla, jopa lähempää kuin edellisen kerran. Koira ei edelleenkään anna kiinni. Keskitämme voimamme uudestaan halkaisijaltaan reilun kilometrin kokoiselle peltoaukealle, jota halkovat pusikkoiset ojat ja saarekkeet. Anssikin näkee Neron 30 m etäisyydeltä, koira epäröi ja juoksee lopulta karkuun kuin mustangi. Toto lienee lähimpänä onnistua jallittamaan Neron, mutta koira on todella vauhkoontunut ja käyttäytyy kuin villieläin. Itse en kohtaa Neroa kertaakaan tuon hektisen iltayön aikana, vaikka se tuskin olisi minullekaan kiinni antanut. Urhean etsintäjoukon osaksi jää katsoa kuinka koira juoksee ”sormien välistä” pakoon. Ongelma on kääntynyt täysin päälaelleen: tiedämme missä koira on, mutta nyt täytyisi saada se muistamaan kuka se on. Päätämme, mikäli koira pysyy etsintäalueella eikä edelleenkään anna kiinni, alamme loukuttamaan sitä mahdollisimman nopeasti. Mitä kauemmin se saa ”nauttia” vapaana olosta, sitä villimmäksi se käy.

Etsintäjoukossamme toimii myös muonitusosasto ja nautimme yöpalan pimeän kylätien varressa kylmässä kesäyössä märissä ja vähissä vaatteissa. Suurin osa porukasta on menossa seuraavana päivänä töihin eikä etsintöjä voi yön pimeydessä juuri jatkaa, joten lähdemme lopulta nukkumaan. Itse työhuolista vapautuneena käyn kotona vaihtamassa kuivat lämpimät vaatteet, otan mukaan makuupussin, kiikarit, juotavaa ja palaan metsänreunaan ”nukkumaan”. Jospa Nero rauhoituttuaan saisi ajatuksensa järjestykseen ja heräisin aamulla hyttysten ja aamukasteen seasta tutun karvakuonon tökkäisyyn?

Tiistai – nartut peliin
Kylmä ja kasteinen tiistaiaamu metsänreunassa valkenee, mutta koiraa ei yöllisen höykytyksen jäljiltä näy. Ruokapaikatkin ovat muurahaiset valloittaneet. Pirjo ja Aija tekevät korvaamatonta taustatyötä ja etsivät paikalle pääseviä juoksuisia narttuja. Nero on selkeästi suuntaamassa kohti kotia tuttujen viestimetsien läpi, mutta se tarkoittaa sitä, että se ennemmin tai myöhemmin kohtaa vilkkaasti liikennöidyt tiet. Se toisi mukaan lisää jännitysmomenttia, jota ei nyt välttämättä tarvita enää tippaakaan. Koira on siis saatava pysymään tällä alueella. Jo ennen puoltapäivää kävelemmekin Kathrinan, Olgan, Haju-Huldan ja Maijan kanssa ympyränmuotoista hajustusreittiä. Päivä on hurjan kuuma ja pitkästä kävelystä nääntyneinä olemme juuri lähdössä syömään läheiselle huoltoasemalle. Kunnes en voi uskoa silmiäni: edessäni muutaman kymmenen metrin päässä juoksee musta, iso koira tien yli. Kylläpä Nero näyttää todella mustalta. Lyön autosta liinat kiinni ja katson Kathrinaa kysyvästi: ”Siinä se nyt menee, mitäs tehdään?”. Koira etenee lujaa, mutta huudan perään niin paljon kuin ääntä lähtee. Lopuksi karjun ”maahan” -käskyjä perkele-äänellä, joihin koira aavistuksen reagoikin. Mutta se juoksee pois ja kovaa. Olipa se musta tai siis likainen, ihmettelemme ääneen - sehän juoksikin kuin rotikka! Toisaalta Neroahan on tituleerattu hyvin hoffweilerimaiseksi, joten paikkansa lunasti viimeistään nyt.

Uusi adrenaliini virtaa kohisten suonissa ja siirrämme yhteistuumin ruokailun joutavampaan aikaan. Näemme koiran pian uudestaan peltoaukealla, jolloin Hulda saa tehtäväkseen houkutella karkurin luokseen. Mutta kylläpä koira on säikky, juoksee Huldaa (ja meitä perässä tulijoita) karkuun kuin viitapiru. Eipä aikaakaan, kun puhelin soi. Nero on saatu kiinni! Se on juossut hajurengastamme pitkin kuin ajatus ja siitä läpi maatalon pihaan, jossa avulias (hyvin informoitu) paikallinen on saanut houkuteltua ”Neron tai se on vähän mustempi kuin tässä kuvassa” autotalliinsa. Kuulostaa uskomattomalta ollakseen totta! Jo ennen kuin aukaisemme autotallin oven, olemme varmoja, että sisällä ei ole Nero. Siellä on joku naapuruston rottweiler, joka toimi hajustusringissämme niin kuin uroskoiran pitääkin.

Pettymys on käsin kosketeltava. Jahtasimmeko koko viime yön tätä rottweileria? Voisiko sitä pimeässä erehtyä niin rankasti? Kaikki koiran yöllä nähneet (minähän en sitä nähnyt) vakuuttavat nähneensä Neron. Epäilen kaikkia, jopa Anssia. Vasta Railan vakuutteluista pystyn rauhoittumaan – ei kai Raila kasvattajana voisi erehtyä näin karkeasti? Lisäksi saamme selville, että nyt kiinni otettu rotikka on edellisen yön nukkunut ruususen unta lakanoissa omistajansa vieressä. Ei auta kuin jatkaa oletuksella, että Nero piileksii edelleen alueella. Uskomusta tukee iltapäivän Vesan ja Tarjan havainto Nerosta: ”Tai siis ainakin sen häntä oli hovawartin…”

Seutukunnan sanomalehdessä on värikuvallinen katoamisilmoitus Nerosta. Julkinen löytöpalkkio saa ihmiset aktiivisiksi ja kaikenlaiset havainnot pitävät puhelimen kuumana. Isä on saanut päivän aikana hankittua ison kettuloukun ja illan päätteeksi viritämme sen hajuringin keskikohtaan. Paikalla käy jättämässä terveisensä myös collie-tyttö Mandi. Hajustamme loukun ympäristön nartuilla ja herkullisella tuoksuvalla ruualla. Jätämme loukun ja koko alueen rauhaan yöksi. Miksi jahdata säikkyä koiraa ja tehdä se vielä säikymmäksi? Loukku tehköön tehtävänsä. Ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen nukun omassa sängyssä pitkään ja syvää unta.

Keskiviikko – lisää löytökoiria
Lähdemme aamulla aikaisin kokemaan loukkua. Nero on todennäköisesti liikkunut aamuyöstä ja mikäli loukun aisat ovat lauenneet, aurinko tekee paikasta pian kuuman. Lähestymme loukkupaikkaa uuden collie-tytön kanssa. Tinka merkkailee ahkerasti, mutta loukku valitettavasti on ja pysyy tyhjänä. Palaan pettyneenä kotiin ja nukun koko päivän.

Päivän aikana puhelin soi muutaman kerran ja illan suussa saan todella tuoreita havaintoja. Nero on nähty jälleen tutuilla paikoilla pariin kertaan, toisena soittajana on eilinen rotikan pyydystäjä. Luulisi hänen jo erottavan hauen kalasta. Lyhyen ajan kuluessa saan lisäksi soiton hätäkeskuksen kautta, ääni puhelimessa sanoo tarkkailevan koiraani. Loistavaa - ainoastaan paikka, jossa koira ”makaa väsyneenä” on noin 20 km päästä edellisten soittajien ilmoittamasta paikasta. Hmm, koira on kyllä nopea liikkumaan paikasta toiseen, mutta.... Muu joukko siirtyy iltapuhteeksi tutulle pelikentälle ja minä lähden tarkistamaan jälkimmäisen paikan. En kai voisi muuta tehdä selvän vihjeen perusteella, vaikka se epätodelliselta tuntuukin? Poimin osoitetusta paikasta ilman suurta dramatiikkaa autoni kyytiin rauhallisen berniuroksen, jonka jätän bernituttavieni hoitoon odottamaan omistajansa löytymistä.

Vähitellen alkaa vallalle tulla raivon tapainen tunne. Etsimisestä on tullut pakkomielle – %&!, onhan se #%! koira nyt #%& löydettävä! Torjun kaikki kauhun ja masennuksen tunteet ja pystyn jopa aidosti vitsailemaan tilanteesta muiden kanssa.

Torstai – kolmas kerta toden sanoo
Palaamme loukulle aamulla, mukanamme parhaimpia päiviään viettävä Tinka-collie. Jo kauempaa näen, että loukun aisat ovat ylhäällä. Loukussa on … harakka. Harakka pääsee vapauteen ja viritämme loukun uudestaan, vaikka tuskin koira kuuman päivän aikana mihinkään liikkuu. Koska olen viimeisien öiden ja päivien aikana nukkunut hyvin, jään virkeänä liikkumaan alueelle. Puhun alueen ihmisten kanssa ties kuinka monetta kertaa. Osa on tullut hyvinkin tutuiksi viimepäivien aikana. Jotkut kysyvät ihmeissään, kuinka arvokas koira oikeastaan onkaan kyseessä? Korvaamaton, vastaan. Läheisen hevostallin omistava mies on auttanut meitä paljon, antanut karttoja, sympatiaa ja ollut mukana etsinnöissäkin. Maanomistajana hän on jo tietoinen loukustamme ja kertoo tuntevansa läheisen metsästäjän, jonka mailla on toinenkin loukku. Marssin siltä seisomalta kyseisen metsästäjän luokse ja koiraihmisenä hän ymmärtää yskän välittömästi. Ennen puoltapäivää alueella on viritettynä myös toinen loukku. Illansuussa viritämme vielä kolmannen loukun, jonka isä saa haalittua jostakin kauempaa. Alue on nyt nartuilla ja ruualla rajattu ja alueen sisällä on kolme loukkua viritettynä ja täynnä Neron herkkuja: raakaa lihaa, kalaa, riistaa, herkkumakkaraa.

Valmistaudumme juhannuksen viettoon retkivarusteilla, –muonalla ja hyttysmyrkyllä. Aiomme viettää tulevat juhannuspäivät metsässä. Onneksemme rajatun alueen sisäpuolella on yleinen retkeilykota, johon perustamme leirin. Kodalta on loistava näkyvyys peltoaukeille ja se on strategisesti oikeassa paikassa houkuttelemaan Neroa kohti loukkuja. Kiikaroimme pellonreunoja ja grillaamme makkaraa. Tuoksu houkuttelee lähelle supikoiria ja jopa ketun, mutta Nerosta ei ole koko päivänä yhtään havaintoa. Mitä jos se ei olekaan enää tällä alueella? Mitä ensi viikolla, enhän voi olla ikuisesti pois töistäkään? Tunnelma on hiukan mollisävytteinen. Kanssamme iltaa istuneet Vesa ja Tarja lähtevät kotiin ja me päätämme lähteä tarkastamaan loukut, jotta ne ovat varmasti viritettyinä kun yö tulee. Ensimmäinen loukku on vireessä, siis tyhjä. Metsässä alkaa olla jo aika pimeä, kun lähestymme toista loukkua. Anssi ei tiedä toisen loukun tarkkaa sijaintia, joten etsin sitä katseellani heinikosta. Kunnes loukku on edessämme noin kymmenen metrin päässä ja loukussa istuu koira. Koira, joka näyttää Nerolta, kuulostaa Nerolta, on Nero! Nero on rauhallinen, mutta kun pysähdymme, se alkaa haukkua raivoisasti. Se ei vieläkään tiedä kuka se on ts. ei tunnista meitä. Emme lähesty loukkua, vaan alamme jutella Nerolle rauhallisesti. On kuin joku sytyttäisi lampun sen päässä. Se tunnistaa meidät, heiluttaa häntäänsä ja vinkuu. Sen identiteetti villikoirasta vaihtuu silmänräpäyksessä normaaliksi kotikoiraksi. Painajainen on vihdoin ohi!

Anssi lähtee laukaisemaan muut loukut. Juttelen loukun ulkopuolella Nerolle rauhallisesti ja syötän pieniä herkkupaloja häkin verkon läpi. Se haluaisi tietenkin ulos, mutta isä on ehdottomasti kieltänyt avaamasta loukkua ennen kuin paikalla on useampia ihmisiä. Soitan muutamille tutuille nopeasti ilouutisen ja lähetän kymmenittäin tekstiviestejä. Vihdoin pääsen ujuttautumaan loukkuun, pujottamaan Nerolle valjaat ja vielä varmistavan liinan kaulan ja rungon ympärille. Tätä saalista ei ole varaa menettää.

Annamme Nerolle yöllä hiukan riisiä tai lähinnä keitinvettä. Koira on likainen, takkuinen ja haisee kammottavalta, mutta nukumme yhtä kaikki saman peiton alla loppuyön. Vietämme elämämme ihanimman juhannuksen kotona ja nukumme koko porukka pari päivää putkeen.

Toipuminen
Nero laihtui viikossa reilut neljä kiloa. Aloitimme ruokinnan maltillisesti, useina ja pieninä annoksina. Koira oli luonnollisesti väsynyt ja hiukan jäykkä liikkeissään, mutta muuten täysin kunnossa. En löytänyt siitä edes yhtään punkkia.

Seuraavan viikon aikana Nero toipui fyysisesti väsymyksestä ja nälästä. Henkisellä puolella en ole havainnut koirassa mitään eroa aikaisempaan, silmänräpäys siellä loukulla muutti koiran täydellisesti entisekseen. Edes loukutuksesta ei jäänyt haavaa sieluun. Otimme nimittäin tätä artikkelia varten lavastettuja loukkukuvia ja Nero poseerasi loukun sisällä häntä heiluen. Eli jos joskus on tarvetta loukuttaa uudestaan, niin… no, toivottavasti ei ikinä enää!

Karkureissusta on kulunut nyt kaksi kuukautta. Nero viettää edelleen mukavia hoitopäiviä mummolassa, tosin nyt todella tiukan valvonnan alaisuudessa. Kotioloissakin tulee tarkastettua pihaa useasti. Mökillä Nero liikkuu tutka-antennit kaulassa. Syksyn aikana Nerolle on tarkoitus hankkia oma GPS-paikannin, jolloin luottoluokitusta voitaneen hiukan nostaa. Koira ei kylläkään ole osoittanut mitään karkaamisen elkeitä, mutta eihän se ennen tätäkään karkureissua niin tehnyt koskaan.

Lopuksi
Emme saa koskaan tietää, miksi Nero alun perin lähti retkelleen, todennäköisesti kuitenkin riistan perään. Jossain vaiheessa retkeily muuttui eksymiseksi, jolloin koiran eloonjäämisvietti tulee niin suureksi, että se ei enää muista ”kuka se on”. Niin tapahtuu useimmille kadonneille koirille. ”Psykoosi” voi saada vallan jo muutamassa tunnissa katoamisesta. Koiralle nenä ja hajut ovat ääntä kovempaa valuuttaa, siksi omistajankin huutelu kaikuu kuuroille korville. Lisätietoa, mielenkiintoisia artikkeleita ja vinkkejä kadonneen koiran käyttäytymisestä saa mm. Koiraetsijöiltä. Kiitettävän työsuorituksen tehnyt etsintäporukkamme on varmasti myös valmis konsultoimaan hädässä olevia ihmisiä koirineen ?.

Näin jälkikäteen voi analysoida, mitä olisi voinut tehdä toisin. Kuten Koiraetsijätkin neuvoivat, olisin keskittänyt voimavaroja enemmän tiedottamiseen ja vähemmän etsimiseen. Ensimmäisten kolmen päivän etsiminen ilman havaintoja on verrattavissa neulaan ja heinäsuopaan. Olisin panostanut puskaradioon ja postilaputtamiseen heti ensimmäisen katoamisyön jälkeen. Siten olisimme ehkä saaneet tuoreita havaintoja Nerosta jo sunnuntaina. Nyt tiedottamisen tehokkaaseen alkamiseen kului kaksi yötä ja melkein kolme päivää. Etsimiseen meni siten melkein viikko, mikä tilastollisesti on kuitenkin lyhyt aika kadonneen koiran löytymisessä.

Jos siis koirasi on kateissa kauemmin kuin puoli vuorokautta, lopeta etsiminen hetkeksi. Rauhoitu, vaikka se on vaikeaa. Tiedota, käytä hyväksesi kaikki mahdolliset kanavat. Jaa tehtäviä ystävillesi, jotka auttavat sinua varmasti. Muista nukkua ja syödä. Kiellä ihmisiä maalamasta kauhukuvia ja säälimästä sinua, jolloin sinulla on mahdollisuus säilyttää toimintakykysi. Näin edesautat parhaiten koirasi löytymistä.

Kiitokset
Aija+Budi+Donna, Merja+Kamu, Vesa+Tarja, Raila+Tuomo+Toto, Ville, Ritva, Kathrina+Olga+Hulda+Maija, Jaana, Tero, Pirjo, Kristina, Mandi&Tinka emäntineen, Isä+Äiti, Voistion väki, Postin väki, Koiraetsijät ry … lista on pitkä.

Ihmisen paras ystävä on koiraihminen.

Satu Saksman

Kirjaudu sisään
Käyttäjänimi

Salasana

Kysely

Mitä harrastat koirasi kanssa?








Näytä tulokset

Päivitykset
©Koiraetsijat.fi
22.4.2005 alkaen 77121 kävijää.